Mitä jos?

24.2. 2022 jää historiaan synkkänä päivänä Euroopan historiaan. Venäjä, ja pääpahiksena Putin, aloitti hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan ja Ukraina jäi heti yksin taistelemaan vapautensa puolesta. Tukea antavat sanat eivät paljoa auta tavallista ihmistä dramaattisesti muuttuneen arjen keskellä. Onneksi kuitenkin muu maailma on reagoinut voimakkaasti tähän nopeilla pakotetoimilla. Muun konkreettisen avun saaminen kestää pitempään. Ukrainalaisten on vain selvittävä itse taistellen.

Jokaisen on löydettävä oma tapansa selviytyä. Ja juuri selviytymistilanteeksi tämä on siellä muuttunut, vaikka maa on käytännössä ollut sodassa Krimin miehityksestä saakka vuodesta 2014 alkaen. Nyt pohdiskelen tässä elämän muuttumista tavallisen kansalaisen ja hänen perheensä kannalta ja samalla voi miettiä mitä tämä tarkoittaisi vastaavassa tilanteessa täällä Suomessa jos Venäjä päättäisi hyökätä tänne. Sillä en näe mitään muuta suuntaa josta uhka voisi tulla Suomeen.

Ensimmäisenä tulee mieleen välitön henkeen kohdistuva uhka. Risteilyohjuksia sataa asuinalueille, tykistö ampuu ja lentokoneet sekä helikopterit kylvävät tuhoa. Maajoukot tunkeutuvat alueelle ja miehittävät alueita. Tavallisia kansalaisia tapetaan surutta. Mitä kaiken tämän keskelle joutuneet ihmiset voivat tehdä? Sattumalla on osansa. Jos jäät ammuksen tielle jatkosta ei tarvitse enää huolehtia. Se on ohi. Jos kuitenkin selviät, niin mitä voi tehdä parantaakseen omaa ja perheensä tilannetta? Luonnollisesti tulee välttää joutumista taistelualueelle ja etsiä suojapaikkaa. Ihmiset etsivät suojaa mm. kellareista ja metroasemilta. Pakolaisvirta alkaa tukkia raja-asemia. Perheet hajoavat kun miehet kutsutaan aseisiin.

Suomessa ei enää rakenneta väestönsuojia, koska se on liian kallista. Onko tässä järkeä? Minusta ei ole. Jokaiseen taloon tulisi määrätä rakennettavaksi suojapaikka asianmukaisine varusteineen. Tällä hetkellä kaikille ei riitä paikkoja. Samoin hälytyssireenien tarpeellisuus on kysenalaistettu jo vuosia sitten. Muuttuisiko nyt ääni kellossa? Minusta valtiolla on vielä pitkä matka omavaraisuuteen ja yleisen turvallisuuden saattamiseen riittävälle tasolle. Se maksaa, mutta varautumattomuus se vasta maksaakin kriisitilanteessa. Se on valinta.

Jos alue joutuu miehitetyksi vihollisen toimesta arkielämän jatkuminen tapahtuu miehittäjän ehdoilla. Mitä tapahtuu tavallisille työpaikoille, kaupoille, sairaaloille ja ylipäänsä kaikelle mitä pidämme nyt itsestäänselvyytenä? Voiko tai uskaltaako mennä töihin, onko työpaikkaa edes jäljellä, toimiiko liikenne, mitä ylipäänsä pitäisi tehdä? Ei minulla ole vastauksia tuollaisiin kysymyksiin. Tilanne ratkaisee toimintatavat. Kysymyksiä on valtavasti. Toimiiko sähkö, viestintäkanavat, saako jostain ruokaa, toimiiko lämmitys ja onko järkevämpää lähteä pois alueelta? Hyökkäyksen alettua valtiovalta toimii ja julistaa poikkeustilan tai sotatilan. Yleinen liikekannallepano alkaa ja reservit kutsutaan palvelukseen. Silloin tavallista arkea ei enää ole. 

Mitä sitten tavallinen ihminen voi tehdä? Varautuminen ja etukäteissuunnittelu auttavat kaikilla tasoilla. Näitä asioita kannattaa pohtia nyt kun asiat ovat täällä vielä hyvin. Omavaraisuuden pitää olla valtion tavoite niin suurelta osin kuin se vain on mahdollista. Valtion tasolla kannattaa miettiä ihmisten evakuointisuunnitelma ja uusi sijoituspaikka, kuten evakoille tehtiin aikoinaan. Joutavampaankin käytetään työaikaa.  

Jokaisessa kodissa pitää olla kotivara. Sen ylläpitäminen auttaa kriisitilanteissa. Enkä tarkoita viranomaissuosituksen 72h kotivaraa, vaan kunnollista, OIKEAA kotivaraa, jonka avulla tulee toimeen pitempiäkin aikoja, olettaen että kotona voi olla vielä kriisin puhjettuakin. Viranomaissuosituksen mukainen kotivara on minusta lähinnä hätävara suppeutensa takia. Sillä ei pitkälle pötkitä. Ja en luota viranomaisten kykyyn tuoda apua välittömästi kriisin alettua. Sen aikaa on pärjättävä omillaan.

Ihmisten kannattaa myös miettiä itse minne lähtisi kotiseudultaan jos olisi pakko. Mitä reittiä, millä, kenen kanssa yms. Samoin varustepuoli pitää olla kunnossa. Hankkikaa hyvät ihmiset retkeilyvälineitä ja opetelkaa käyttämään niitä. Taitoina mm. erätaidot, ensiaputaidot ja suunnistustaito on tärkeitä.

Kriisitilanteessa vihollinen yrittää lamauttaa yhteiskunnan perustoiminnot. Sähkö, vesi, teleliikenne, hallinto ja liikenne ylipäänsä ovat iskun kohteina sotilaskohteiden lisäksi. Tiedonsaanti ja liikkuminen sekä muu arkinen elämä vaikeutuu. Kokonaiskuvaa ei pysty hahmottamaan samalla tavalla kuin normaalioloissa. Valtion tiedottaminen on yksipuolista ja pyrkii vähentämään paniikkia. Se ei välttämättä ole koko totuus. Sairaalat ja terveydenhuolto eivät enää toimi normaalisti. Lääkkeiden saatavuus on vaakalaudalla, todennäköisesti ne loppuvat pian ainakin osan tuotteiden kohdalta. Minusta esimerkiksi reseptilääkkeitä pitäisi olla saatavilla puolen vuoden tarpeiksi nykyisen kolmen kuukauden sijaan, jotta kriisitilanne ei vaikuttaisi terveydentilaan niin nopeasti. Samoin esimerkiksi  antibiootteja tulisi voida ostaa koteihin varalle. Ei niitä kukaan huvikseen popsi.

Toivottavasti nämä ajatukset eivät koskaan konkretisoidu täällä Suomessa. Valitettavasti itänaapuri on edelleen yhtä arvaamaton kuin aiemminkin historiassa. Siksi meidän pitää olla valmiina kaikkeen, myös sotatilaan. Omalta osaltani olin aiemmin epäileväinen NATO- kantani kanssa. Nyt kun Ukrainan kriisi on päällä minusta NATO on ainoa väylä saada apua, sotilasapua, välittömästi kriisin alettua. Siksi kannatan siihen liittymistä. Venäjä saa pahoittaa mielensä aivan vapaasti. Itse ovat tilanteen aiheuttaneet ja kantavat sen seurauksia vielä pitkään. Toivottavasti itänaapurilla on järkeä heivata nykyinen hallinto vallasta. Vasta se antaa toivoa uudesta paremmasta huomisesta ja luottamuksen rakentamisesta uudelleen venäläisiin.